Pakolaisten määrä maailmassa ylitti toukokuussa historiallisen 100 miljoonan rajapyykin. Tällaisen humanitaarisen hädän edessä vietämme Maailman pakolaispäivää 20.6. Haluamme muistuttaa, että humanitaarisen avun viestinnässä käytetyillä sanoilla ja ilmaisuilla on suuri merkitys, jopa vastuu.

Viimeisten viikkojen ajan olen ollut Ukrainan rajalla vastaanottamassa ja auttamassa pakolaisia. Olen heitä kohdatessani huomannut usein pohtivani, että osaanko ja pystynkö auttamaan heitä oikein. Eteeni on tullut myös sellaisia tilanteita, joissa olen joutunut toteamaan, etteivät omat resurssini auttamiseen enää riitä. Olen tuntenut niissä hetkissä voimattomuutta ja turhautuneisuutta: en pystynytkään auttamaan.

Tällä hetkellä maailmassa 270 miljoonaa ihmistä elää humanitaarisen avun tarpeessa. Luku on historiallisesti kaikkien aikojen korkein. Euroopan humanitaarinen foorumi kokosi laajan joukon toimijoita yhteen pohtimaan, miten maanosamme reagoi hälyttävään tilanteeseen.

Tuntuu epätodelliselta ajatella, että Euroopassa riehuu sota. Monelle vanhemmalle se tuo muistot menneisyydestä. Kipeät menetykset ja unettomat yöt nousevat mieleen. Omat isovanhempani joutuivat lähtemään evakkoon. Nuorempi sukupolvi on kuitenkin elänyt ennennäkemättömän rauhan aikana.

Olen viimeisen kahden vuoden aikana ollut Unkarissa kolmesti: juuri ennen koronapandemiaa helmikuussa 2020, syyskuussa 2021 ja nyt maaliskuussa 2022. Tällä kertaa kaikki on toisin.

Tällaisen kysymyksen esitti minulle uusi tuttavuus Bangkokissa, kun olin kertonut millaiset karanteeniolot Bhutanissa pian koittaisivat. Tuo kysymys jäi kummittelemaan mieleeni: Miksi vapaaehtoisesti lähteä Bhutanin koronarajoitusten keskelle, kun elämä Suomessa olisi paljon helpompaa?

Valokuvaaja Hannu Happonen pohtii pakolaislasten rikki revittyä lapsuutta ja sen vaikutuksia.