Blogi

Kongon lapset: toivon tuolla puolen?

Toivo on tarpeen väkivallan keskellä elävien lasten elämässä.

Laskeudumme kollegani kanssa Goman lentokentälle itäisessä Kongossa. Jossain alitajunnassa pyörivät ulkoministeriön matkustusohjeen sanat: kaikkea matkustamista alueelle vältettävä.

Automatkalla hotellille kaikki näyttää normaalilta. Tavallisen näköistä afrikkalaista elämää, värikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Hetkeksi pintaan nousee helpotus ja illuusio siitä, että täällä onkin kaikki hyvin.

Lapset kertovat unelmistaan: yksi haluaa olla lääkäri, toinen opettaja. He kertovat, että keskuksessa pelot häviävät ja nälkä unohtuu hetkeksi.

Perillä hotellissa kumppanin edustajat pitävät meille turvallisuusselvityksen. Ulkona ei saa liikkua kuuden jälkeen. Ei ole väliä oletko nainen, mies vai lapsi – mitä vain voi tapahtua.

Seuraavana päivänä teemme kumppanin kanssa turvallisuussuunnitelmaa. Kuuntelemme kollegani kanssa päätä pudistellen. Paikalliset työtoverimme kohtaavat päivittäin lähes kaikki kuviteltavissa olevat vaaratekijät. Monen koti on ryöstetty, monen ystäviä siepattu.

Yksi vapaaehtoisista työntekijöistämme, Vumilia, jäi hiljattain leskeksi, kun hänen aviomiehensä kuoli malariaan. Omia lapsia jäi huollettavaksi seitsemän ja edesmenneen veljen lapsia viisi. Jään miettimään, miten Vumilia tulee selviämään yksin kahdentoista lapsen kanssa.

Seuraavana päivänä matkustamme kuoppaista tietä pitkin alueelle, jonne maan sisäiset pakolaiset ovat palanneet.

Tuemme alueella lasten koulunkäyntiä ja olemme rakentaneet lapsiystävällisen keskuksen, jossa tuetaan lasten psykososiaalista hyvinvointia. Keskukseen tulee päivittäin 200 lasta leikkimään, syömään välipalaa ja keskustelemaan ohjaajien kanssa.

Lapset kertovat unelmistaan: yksi haluaa olla lääkäri, toinen opettaja. He kertovat, että keskuksessa pelot häviävät ja nälkä unohtuu hetkeksi.

Haastattelen tyttöä, joka istuu tuolissa kasvot alaspäin, alakuloinen katse silmissään. Hänen nimensä on Florance. Aina, kun hän puhuu koulunkäynnistä tai lapsiystävällisestä tilasta, hänen silmänsä alkavat loistaa. Sitten suru palaa taas takaisin.

Mietin, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan. Mitä sellaista voisin kysyä, mikä ei lisäisi hänen tuskaansa? Haluaako hän puhua vaikeuksistaan?

Lopulta kysyn, pelkääkö hän jotain. Florance vastaa pelkäävänsä kahta asiaa: tappamisia ja perheen köyhyyttä. Kaksi päivää sitten hänen viimeisillään raskaana ollut tätinsä kuoli iskussa läheisellä terveysasemalla.

Hetki on surullinen, mutta kuitenkin myös rohkaiseva. Kauheuksista huolimatta saan olla mukana rakentamassa Florancelle parempaa tulevaisuutta.

Paluumatkalla mieleni on täynnä kysymyksiä. Miten on mahdollista, että kansainvälinen yhteisö antaa Kongon konfliktin jatkua vuodesta toiseen? Onko toivoa, että maassa joskus olisi rauha? Millainen tulevaisuus Kongon lapsia odottaa?

Takerrun kuitenkin kiinni siihen samaan toivoon, josta näin pilkahduksia lasten silmissä. Ilman toivoa emme jaksaisi.

* * * * * * *

Haluaisitko sinä auttaa? Voit tukea Kongon lasten koulunkäyntiä ja turvallisempaa tulevaisuutta lahjoittamalla Eväät elämään -kampanjaan.

 

(Blogin kuvassa näkyvä lapsi ei ole haastattelussa mainittu Florance.)