Fidan maakoordinaattori Welongo Faizi kertoo, kuinka hänen tiensä on johtanut pakolaisuuden kautta Kongon vammaisten lasten puolestapuhujaksi.

”Tervehdys Kongon demokraattisesta tasavallasta, jossa asun vaimoni ja lastemme kanssa. Nimeni on Faizi Welongo II. Toimin Fidan Kongon maaohjelman koordinaattorina. Olen myös pastori ja toimin työyhteydessä CEPAC-helluntaikirkkoon, joka on Fidan kumppanikirkko Kongossa.

Pääsin lopulta yhdentoista vuoden pakolaisuuden jälkeen palaamaan perheeni kanssa kauniiseen kotimaahani.

Tutustuin Fidaan ensimmäisen kerran ollessani itse pakolaisena Tansaniassa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Fida teki siellä avustustyötä Tansanian helluntailiikkeen kanssa pakolaisleirissä, jossa minä asuin. Tulin töihin Fidan projektiin ensin vapaaehtoisena ja myöhemmin palkattuna työntekijänä.

Pääsin lopulta yhdentoista vuoden pakolaisuuden jälkeen palaamaan perheeni kanssa kauniiseen kotimaahani. Onneksi pystyin jatkamaan työskentelyä Fidan kanssa täällä Kongon puolella.

Joissakin yhteisöissä vammaisena syntyvä lapsi saatetaan jopa surmata häpeän vuoksi.

Kaikkialla maailmassa jokaisen lapsen suurin toive on elää normaalia lapsen elämää. Minun maassani lapset joutuvat kuitenkin kokemaan valtavaa kärsimystä jatkuvien aseellisten konfliktien vuoksi. Kaikista eniten kärsivät vammaiset lapset. He ovat hyvin syrjitty ryhmä maassani. Jos perheeseen syntyy vammainen lapsi, on se monesti valtava järkytys. Vammaisuuteen liitetty häpeä ja salailu pitää nämä lapset unohdettuina, kotiin suljettuina. Joissakin yhteisöissä vammaisena syntyvä lapsi saatetaan jopa surmata häpeän vuoksi.

Ohjelmamme Kongossa on muutamassa vuodessa saanut aikaan ällistyttävän muutoksen.

Sodat ja kriisit myös vammauttavat lapsia monin tavoin, sekä henkisesti että ruumiillisesti. Siksi olemme nostaneet työmme keskiöön nämä lapset, jotka ovat hyljeksittyjä kodeissa, kouluissa ja koko yhteiskunnassamme. Heissä on Kongon tulevaisuus!

Voin ilokseni kertoa, että ohjelmamme Kongossa on muutamassa vuodessa saanut aikaan ällistyttävän muutoksen. Kaikki alkoi pienistä askeleista. Aloimme puhumaan yhteisöissä jokaisen lapsen oikeudesta päästä kouluun. Järjestimme keskustelutilaisuuksia vanhempien, opettajien, kirkkojen johtajien ja kyläläisten kesken. Näissä yhteisissä hetkissä ihmiset ovat ymmärtäneet, kuinka tuhoisaa heidän asenteensa vammaisia kohtaan on ollut. Monet ovat pyytäneet anteeksi suhtautumistaan ja ryhtyneet ajamaan vammaisten lasten asiaa.

Haluamme turvata vammaisten lasten oikeuden koulutukseen. Olemmekin järjestäneet koulutuksia opettajille, jotta he osaavat tukea erilaisten oppilaiden koulukäyntiä.

Kun vammainen lapsi pääsee kouluun, se merkitsee hänelle ja hänen perheelleen todella paljon. Jos hän vieläpä kykenee suorittamaan koulupolkunsa loppuun saakka, hän saa avaimet samaan elämään kuin muilla lapsilla. Vammaisille lapsille pääsy kouluun merkitsee siis heidän osallisuuttaan elämään. Kouluun pääsy ei ole vain oikeus – se on tie muiden ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Teemme Fidan ja kirkkokuntani kanssa yhdessä työtä sen eteen, että eräänä päivänä Kongo olisi oikeudenmukaisempi paikka elää.

On helppoa rakentaa koulu tai korjata rakennuksia. Kongossa kuitenkin eniten korjaamista vaativat särkyneet mielet ja sydämet. Pitkään jatkuneet kriisit, väkivalta ja pakolaisuus ovat jättäneet syviä traumoja ihmisiin, ja ne siirtyvät myös sukupolvelta toiselle. Yhtenä työmuotona meillä onkin psykososiaalinen tuki, jonka kautta pystymme tukemaan sekä lapsia että heidän läheisiä aikuisiaan. Psykososiaalinen tuki on yksinkertaisimmillaan sitä, että lapset pääsevät leikkimään turvallisessa paikassa.

Olen erittäin toiveikas, että maani tulevaisuus on parempi. Teemme Fidan ja kirkkokuntani kanssa yhdessä työtä sen eteen, että eräänä päivänä Kongo olisi oikeudenmukaisempi paikka elää. Tämä on unelmani, jota kohti työskentelen.”