Viimeisten viikkojen ajan olen ollut Ukrainan rajalla vastaanottamassa ja auttamassa pakolaisia. Olen heitä kohdatessani huomannut usein pohtivani, että osaanko ja pystynkö auttamaan heitä oikein. Eteeni on tullut myös sellaisia tilanteita, joissa olen joutunut toteamaan, etteivät omat resurssini auttamiseen enää riitä. Olen tuntenut niissä hetkissä voimattomuutta ja turhautuneisuutta: en pystynytkään auttamaan.

Tällä hetkellä maailmassa 270 miljoonaa ihmistä elää humanitaarisen avun tarpeessa. Luku on historiallisesti kaikkien aikojen korkein. Euroopan humanitaarinen foorumi kokosi laajan joukon toimijoita yhteen pohtimaan, miten maanosamme reagoi hälyttävään tilanteeseen.

Tuntuu epätodelliselta ajatella, että Euroopassa riehuu sota. Monelle vanhemmalle se tuo muistot menneisyydestä. Kipeät menetykset ja unettomat yöt nousevat mieleen. Omat isovanhempani joutuivat lähtemään evakkoon. Nuorempi sukupolvi on kuitenkin elänyt ennennäkemättömän rauhan aikana.

Olen viimeisen kahden vuoden aikana ollut Unkarissa kolmesti: juuri ennen koronapandemiaa helmikuussa 2020, syyskuussa 2021 ja nyt maaliskuussa 2022. Tällä kertaa kaikki on toisin.

Pienen romanikylän rukoushuone täyttyy naurusta ja puheensorinasta, kun suosittu naistenpiiri kokoontuu siellä keskiviikkoisin. On viikon tärkein päivä, naisten päivä.

Ukrainalainen Katya Latsko kertoo tarinansa. Karpaattien vuoriston juurella asuva perheenäiti kärsi 11 vuotta masennuksesta. Seurakunnan naistenpiiri toi Katyan elämään toivon kipinän.