Eldina Grabovic näkee toivoa siellä, missä muut näkevät helposti vain roppakaupalla haasteita. Hän on rohkaiseva vierellä kulkija lapsille ja naisille Tuzlan läänin köyhimmässä romaniyhteisössä, Poljicessa.

32-vuotias Eldina Grabovic tarttuu kitaraan ja aloittaa rukoustilaisuuden Tuzlan evankelisessa seurakunnassa. Hän iloitsee, että voi palvella musiikissa, joka on hänelle rakas harrastus. Hän toimii seurakunnassa pastorin apulaisena: hoitaa käytännön asioita, kuten kirjanpitoa ja pitää pari kertaa kuukaudessa pääpuheen jumalanpalveluksessa. Toimelias nainen ei malttaisikaan tehdä vain toimistotöitä. Miehensä Pera Grabovicin kanssa hän pitää Royal Rangers -toimintaa, kristillistä kerhoa, jonka ytimessä on erilaiset seikkailut.

– Sydämeni kuuluu nuorille. Meillä on kerran viikossa tapaaminen, jossa käy 30 teini-ikäistä.

Määrä on vaikuttava. Sen kokoinen seurakunta olisi Bosnia-Hertsegovinassa jo iso, sillä koko maan 3.2 miljoonaisesta väestöstä evankelisia kristittyjä on vain noin 400. Eldina kertoo, että maassa on vaikeaa olla kristitty, joka seuraa kutsumustaan. Seurakunta on marginaalissa ja kristittyjen ääntä ei useinkaan haluta kuunnella.

– Ajattelin, että ihmiset avautuvat korona-ajan jälkeen ja etsivät elämäänsä jotain parempaa. Kävi kuitenkin niin, että ihmiset ovat masentuneita, eivätkä halua puhua tai jakaa ongelmiaan.

Eldina näkee kuitenkin toivoa uudessa sukupolvessa.
– On todella ihana nähdä, että nuoret seurakunnan ulkopuoleltakin ovat mukana kerhossamme, haluavat palvella ja ajatella toisella tavalla.

– Ajattelin, että ihmiset avautuvat korona-ajan jälkeen ja etsivät elämäänsä jotain parempaa. Kävi kuitenkin niin, että ihmiset ovat masentuneita, eivätkä halua puhua tai jakaa ongelmiaan.

Romanikylien sykettä

Eldina rakastaa eri kansoja. Lukion jälkeen hän yllätti perheensä ja lähti Serbian Belgradiin raamattukouluun, vaikka pääsy kasvatustieteiden ja psykologian opintoihin yliopistossa oli jo varmaa. Kahden vuoden opintojen jälkeen Eldina oli Makedoniassa lähetystyössä ja viimeisteli samalla teologiset opintonsa.
– Se aika oli suurenmoista, sillä opin tuntemaan ihmisiä toisista kansoista. Kuitenkin sain olla sellainen kuin olen ja myös kertoa, kuinka Jumala muutti minun elämäni.

Eldina kuuluu Fidan ja Tuzlan evankelisen seurakunnan romanityön tiimiin. Romaniyhteisöissä hän on omiensa luona.

– Teen työtä oman kansani parissa ja koen olevani tervetullut. Vaikka en edes kertoisi, että isäni on romani, muut näkevät sen, Eldina kertoo hymyillen.

Kasvaessaan Eldina oppi näkemään isässään paljon samaa, mitä oli tottunut näkemään romaneissa, kuten tunteelli suuden. Erään kerran hän kysyi isältään, onko tämä romani.
– Isä puhkesi kyyneliin ja sanoi: ”Kyllä, olen.”  Hän oli jotenkin hävennyt kertoa sitä minulle, koska yhteiskuntamme pitää romaneita toisen luokan kansalaisina, kertoo Eldina liikuttuneena.

Kaksin käsin kiinni toivosta

Eldina kasvoi lapsuutensa isovanhempien hoidossa, sillä hänen vanhempansa erosivat pian hänen syntymänsä jälkeen. Teini-ikäisenä Eldinalla oli raskas ajanjakso elämässään ja hän kaipasi kovasti vanhempiaan. Pian hänelle selvisi, että Bosnian sota oli jättänyt heihin jälkensä. Isä oli alkoholisti ja äidillä oli uusi mies, jonka kanssa hän käytti huumeita. Tieto syvensi Eldinan pahaa oloa. Samoihin aikoihin äiti, Elvira, hakeutui kristilliseen hoitolaitokseen saamaan apua. Eldina kertoo, että kaunein tapahtuma heidän perheessään oli, kun äiti palasi sieltä muuttuneena ihmisenä. Hän oli päässyt irti huumeista ja tullut uskoon. Äiti kertoi myös Eldinalle Jumalasta.
– Tartuin siihen kaksin käsin kiinni. Sellaista Jumalaa minä tarvitsin.

Levitä siipesi

Nykyään äiti ja tytär tekevät yhdessä vaikuttavaa työtä romanilasten koulunkäynnin tukemiseksi ja perheiden hyvinvoinnin lisäämiseksi. Itsekin neljävuotiaan pojan äitinä Eldina kokee syvää myötätuntoa romaneja kohtaan.
– Jokainen vanhempi varmasti haluaisi tarjota lapselleen sen, että lapsi kokee olevansa rakastettu. Mutta niillä vanhemmilla, jotka ovat töissä aamusta iltaan ja ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, on vaikeuksia tuota tarjota. Koemme olevamme tervetulleita romanien keskuuteen ja nautimme siitä, kun saamme olla lasten kanssa.

Poljicessa on perinteiset sukupuoliroolit ja perheissä kaikki asiat kysytään isältä. Eldina kunnioittaa tätä, mutta haluaa myös valjastaa romaninaisissa pinnan alla kuplivan muutosvoiman kylän parhaaksi. Hän haluaa sytyttää unelmia pyykkivuorten ylle. Naisten omissa kokoontumisissa Eldina käy heidän kanssaan läpi oppitunteja, joiden teemana on ”Levitä siipesi”.  Niiden pohjalta naiset oppivat tuntemaan itsensä paremmin: miksi heidät on luotu ja mikä on elämän tarkoitus.
– He ymmärtävät, että heidän tehtävänsä ei ole pelkästään olla kotona, pestä pyykkiä ja katsoa lasten perään. Heillä on paljon enemmän annettavaa koko yhteisölle.

Eldina toivoo, että tiimille löytyisi Poljicessa omat tilat, jossa kokoontua. Kesällä pystyy olemaan ulkona, mutta talviaikana menetetään helposti hyvin alkaneen työn saavutukset.

Uskon, että paikassa tulee olemaan romaniseurakunta, jossa he saavat kaikilla tunteilla ja koko sydämestään ylistää Jumalaa ja todistaa siitä, kuinka Jumala voi muuttaa ihmisen.

Näky seurakunnasta

Poljicen työ on mitä suurimmassa määrin suhdetyötä.

– Olemme kertoneet, että olemme täällä heitä varten. Emme jonkin projektin tai rahan takia. Haluamme todella auttaa heitä, että he tulisivat tietoisiksi ongelmistaan ja löytäisimme yhdessä niihin ratkaisuja, kertoo Eldina ja jatkaa: – Kolmen vuoden ajan olemme ystävystyneet Poljicen asukkaiden kanssa ja rakentaneet hyvät suhteet lähes jokaisen perheen kanssa. He ovat avoimia myös evankeliumille.

Lasten koulunmenestyksen, naisten voimaantumisen ja köyhyyden kierteen katkeamisen lisäksi Eldina haluaakin nähdä Poljicessa myös iankaikkisen toivon syttyvän. Hän unelmoi seurakunnasta:
– Uskon, että paikassa tulee olemaan romaniseurakunta, jossa he saavat kaikilla tunteilla ja koko sydämestään ylistää Jumalaa ja todistaa siitä, kuinka Jumala voi muuttaa ihmisen. Ja he eivät todista ainoastaan tässä romanien parissa, vaan kaikille heillekin, jotka tuovat roskansa heidän takapihoilleen. Siitä minä unelmoin ja tiedän, että vaikka minä en sitä näkisi, niin sukupolvet minun jälkeeni tulevat sen varmasti näkemään.