Valkoisen klinikkarakennuksen seinässä on aukioloajat. Katosten alla ihmiset odottavat vuoroaan. Pihan nurkassa on varoituskylttien varustettu talo, jossa hoidetaan kolerapotilaita.

Sisällä klinikalla on yksinkertainen huone, jossa on punaiset ikkunaluukut. Tähän huoneeseen pääsevät vain harvat, eikä siellä käytyjä keskusteluja kerrota muille. Tuolit natisevat ja ulkoa kuuluu lasten leikkimistä ja äitien komentelua. Klinikan vieressä kylä jatkaa omaa elämää, mutta näissä huoneissa aika pysähtyy.  

Sairaalan lempeäkasvoinen kätilö Idrissa vastaa äitiyssosastosta ja työskentelee salaisessa huoneessa. Natiseville tuoleille istahtaa kaikenikäisiä naisia, jotka kertovat kipeitä tarinoitaan. He saapuvat sairaalaan sen jälkeen, kun heidän elämänsä, kehonsa ja mielensä on sirpaleina. Nämä naiset ovat joutuneet kohtaamaan seksuaalista väkivaltaa. Idrissa tehtävä kollegoidensa kanssa on auttaa ja tukea heitä. 

Väkivaltaa kokeneet naiset ovat usein shokissa ja monelle ylipäätään se, että he ovat puhuneet asiasta ja saapuneet sairaalaan, on ollut iso prosessi. Moni kokee häpeää ja pelkää muiden ajattelevan väkivallan olleen heidän syynsä. Salaisen huoneen hoitajien tehtävänä on saada naiset kokemaan olevansa turvassa. He rauhoittelevat naisia ja selittävät, että tapahtunut on onnettomuus, joka voisi tapahtua kenelle vaan. 

– Sanomme, että he eivät saa luovuttaa elämästä. Heidän yhteisössään tätä väkivaltaa tapahtuu monille naisille. Tänään he ovat uhreja. Huomenna joku toinen nainen on uhri, Idrissa selittää. 

 

Yhteinen matka 

Jokainen tulija kohdataan lempeydellä ja Idrissa kumartuu kuuntelemaan tarkasti heidän tarinaansa. Rauhoittelun jälkeen aloitetaan lääketieteellinen hoito. Samalla käydään keskustelua siitä, kuinka oma yhteisö pitää kohdata kokemuksen jälkeen. Seksuaalista väkivaltaa käytetään sodassa juuri yhteisöjen rikkomiseen. Monille on mahdotonta palata omaan yhteisöönsä enää. Häpeä on liian suuri eikä yhteisö hyväksy naista takaisin – osaa syytetään väkivallasta. Uhrista tulee syyllinen, vaikka raiskaus ei koskaan ole uhrin syy. 

Salaisessa huoneessa kerrotut tarinat ja nähdyt kohtalot ovat surullisia ja epäreiluja. Vaikka naisia voidaan tukea, tarvitaan maassa paljon työtä, jotta väkivalta loppuisi. Idrissa tietää, että hänenkin kotikylässään erityisesti yksinhuoltajaäidit ja naiset, joiden puoliso on poissa, ovat suuressa riskissä joutua raiskatuiksi.

– Näiden tapausten takia mietin aina, loppuvatko raiskaukset koskaan. Mitä voidaan tehdä? Idrissa,  pohtii. 

Idrissa tiedostaa sekasortoisessa tilanteessa olevan maan haasteet. Joissakin tapauksissa hän on esimerkiksi nähnyt, kuinka seksuaalista väkivaltaa kokeneiden alaikäisten tyttöjen perheiltä pyydetään rahaa rikosilmoituksen tekemisestä. Silloin perhe helposti tekee sopimuksen tekijän kanssa, eikä tee ilmoitusta ollenkaan.  

 Vuosien varrella salaisessa huoneessa on kerrottu monenlaisia tarinoita. Niitä kaikkia yhdistää se, että selviytyjä ei ole saanut apua muualta ja hänen psyykeensä, kehonsa ja elämänsä on revitty palasiksi. Yhdessä aloitetaan matka, jolla palaset kerätään jälleen yhteen.  

Fidan ja paikallisen CEPAC-kirkon kouluttajien avulla sairaanhoitajat ovat saaneet ymmärrystä ja osaamista selviytyjien tukemiseksi. Viesti selviytyjille on selkeä: tämä ei ole sinun elämäsi loppu. Raiskauksen takia elämän tuhlaaminen olisi kuin kaataisi vettä maahan. Sitä ei saa enää takaisin. Naiset saavat rohkaisua ja tukea siihen, että toivoa on. He ovat arvokkaita yksilöitä eikä heidän kokemuksensa muuta sitä tosiasiaa.  

 

Välittäminen on tärkeää 

Ryhmätapaamisissa naisten kanssa keskustellaan tietyistä aiheista. Salaisessa huoneessa heidän kanssaan käydään läpi sitä, miten tulee toimia raiskauksen jälkeen. He voivat rohkeasti heti tulla sairaalaan. 

– Täällä me hoidamme heitä kahdella tavalla: psykologisesti ja lääkkeiden avulla. Kerromme heille salassapitovelvollisuudestamme ja pidämme huolen, että sairaanhoito on heille ilmaista, Idrissa kertoo. 

Naisille koulutus on käänteentekevä asia. Esimerkiksi yksi naisista palasi puolisonsa kanssa maanviljelyn pariin toisaalle. Mies vannoi, ettei veisi enää vaimoaan takaisin alueelle, jossa hänet raiskattiin.  

Idrissa sanoo, että koulutusta täytyy lisätä niin selviytyjien kuin muidenkin parissa. Vain näin voidaan saada aikaan pitkäaikaista muutosta. 

– Kun selviytyjät osallistuvat tukiryhmiin näemme aina, kuinka heidän elämänsä paranee. He kokevat, että ihmiset välittävät heistä. Haluaisin yhä useampien, myös miesten, osallistuvan tähän koulutukseen, Idrissa toteaa. 

Salaisessa huoneessa työskentelevät sairaanhoitajat ovat kuin enkeleitä, jotka valavat toivoa ja laittavat pysähtyneen ajan jälleen vauhtiin.

---

Fida tekee työtä Kongon demokraattisessa tasavallassa mm. kouluttamalla hoitohenkilökuntaa. Aiheeseen voit tutustua lisää Eväät elämään -sivulla.