Holokausti tuhosi Renaten lapsuuden
Renate Kaufmann säästyi keskitysleiriltä, mutta menetti isänsä holokaustissa. Elämä puoliorpona pommitetussa Saksassa jätti jäljet, joiden parantuminen kesti pitkään.
Kun ekaluokkalaisen Renate Kaufmannin luokanopettaja pyysi pientä oppilastaan välittämään viestin vanhemmilleen, ettei tyttöä lähetettäisi enää kouluun, ymmärsivät vanhemmat syyn. Opettaja tiesi, että puoliksi juutalaisen tytön kävisi ennen pitkää huonosti.
‒ Kiitos siitä, että olen yhä hengissä, kuuluu tuolle viisaalle opettajalleni, miettii Renate Kaufmann yli 70 vuotta holokaustin jälkeen Jerusalemin-kodissaan.
”Papa kirjoitti viimeisen kirjeensä vasta muutamaa päivää ennen kuolemaansa. Hän tiesi loppunsa olevan lähellä ja suri sitä, ettei voisi olla kasvattamassa minua aikuiseksi.”
Elettiin vuotta 1942 Kölnissä. Asenteet juutalaisia vastaan olivat käyneet yhä jyrkemmiksi. Isä-Albert oli kauan aikaisemmin menettänyt työnsä tutkijana. Perhe eli kristityn Margharet-äidin ompelimon tulojen varassa. Kunnes eräänä aamuna rakennus, jossa ompelimo oli sijainnut, oli tipotiessään. Se oli joutunut pommituksen kohteeksi.
Viranomaiset järjestelivät juutalaisten elämää uudelleen. Kaufmannin perhe sai käskyn jättää kotinsa ja muuttaa suureen taloon, jossa asui jo ennestään monta juutalaisperhettä. Jokainen perhe sai yhden huoneen käyttöönsä.
Albert ja Margharet Kaufmann tiesivät, että olisi vain ajankysymys, että tilanne pahenisi ja heidän henkensä olisi uhattuna. He olivat huolissaan erityisesti tyttärestään.
Vanhemmat miettivät kuumeisesti ratkaisua. Lopulta he päättivät viedä Renaten Etelä-Saksaan turvaan. Äiti pakkasi ison matkalaukun ja osti itselleen ja Renatelle junaliput kohti maaseutua.
Isä vietiin keskitysleiriin
Kun 6-vuotias Renate jätti jäähyväiset isälleen, ei hän tiennyt, ettei enää koskaan tulisi näkemään hänelle niin rakasta Papaa. Pian vanhemmat vietäisiin kokoamisleirille, josta juutalainen isä lähetettäisiin edelleen keskitysleirille.
”Kaupunki oli raunioina ja asuimme pommitetussa talossa. Sisään satoi, eikä talossa ollut mitään lämmitystä. Kaikesta oli pulaa: ei ollut vettä, sähköä tai saippuaa.”
Isä, tiedemies Albert Kaufmannin, matkan määränpäänä piti olla Theresienstadt. Se oli nykyisen Tsekin alueella sijaitseva esittelyleiri, jota natsit käyttivät propagandassaan esimerkkinä keskitysleirin mallikelpoisuudesta. Sinne vietiin poikkeuksellisen lahjakkaita muusikkoja, kirjailijoita ja tiedemiehiä. Leiri oli kuulu muun muassa rikkaasta kulttuurielämästään.
Leiriltä säästyi paljon vankeja, mutta sodan loputtua tuli tieto, ettei Albert Kaufmann ollut heidän joukossaan. Albert-isä ei koskaan selvinnyt perille. Hänet tapettiin jo matkalla sinne.
Renate Kaufmannilla on käsissään vanhoja, rakkaita kirjeitä holokaustin vuosilta.
‒ Papa kirjoitti viimeisen kirjeensä vasta muutamaa päivää ennen kuolemaansa. Hän tiesi loppunsa olevan lähellä ja suri sitä, ettei voisi olla kasvattamassa minua aikuiseksi.
Kaufmannin perheen elämä ei ollut mennyt helpoimman kaavan mukaan aiemminkaan.
‒ Kun kristitty äitini ja juutalainen isäni tapasivat, vastustivat äitini sukulaiset avioliittoa. He olivat antisemiittejä, eivätkä hyväksyneet seka-avioliittoa, Renate kertoo.
Albert ja Margharet Kaufmann pitivät kuitenkin päänsä ja avioituivat. Vuonna 1937 heille syntyi Renate. Tyttö oli vanhempien silmäterä ja hän sai ainoana lapsena vanhempiensa jakamattoman huomion. Albert-isä työskenteli isossa yhtiössä tiedemiehenä ja ansaitsi hyvin.
Kaufmannit asuivat kauniissa kodissa kaikkine mukavuuksineen. Elämä oli helppo ja hyvää. Albert Kaufmannilla oli kuitenkin aavistus, että tilanne tulisi muuttumaan. Asenteet juutalaisia kohtaan olivat tiukentuneet. Ennen pitkää juutalainen Albert irtisanottiin työstään.
Perhe muutti Kölniin, jossa Margharet-äiti avasi ompelimon. Liikkeestä hankitut tulot olivat vaatimattomat, mutta perhe tuli niillä toimeen. Turvaa antoi myös usko.
‒ Äitini oli kristitty, mutta enemmänkin tapakristitty. Juutalainen isäni antoi minulle oikean kristillisen kasvatuksen. Hän oli uskossa Jeesukseen ja opetti myös minua pienestä pitäen rukoilemaan ja turvaamaan Taivaan Isään. Se on kantanut minua elämässäni.
Lapsenusko kantoi
Renate muisti isän opetukset myös ollessaan turvapaikassa sijaisperheen luona Etelä-Saksassa. Siellä häntä usein pelotti, mutta rukoileminen lohdutti. Perheen äiti ei ollut ottanut Renatea hyväsydämisyyttään. Margharet-äiti oli luovuttanut tilikirjat kasvattiäidin käsiin ja nainen nosti tililtä joka kuukausi sievoisen summan.
”Minulla ei ollut enää menneisyyden taakkaa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja kohtelivat minua tasavertaisesti. Minun ei tarvinnut kuulla juutalaisvitsejä.”
Perheeseen kuului yli kymmenen jäsentä. Kaikesta oli pulaa. Renaten jalat paleltuivat koulumatkalla sinisiksi. Hänelle ei annettu ehjiä kenkiä edes talvella.
Perheen äiti teki abortteja nuorille tytöille. He tulivat asumaan taloon muutamiksi päiviksi, osa viipyi pidempään. Jotkut tulivat myös Saksan ulkopuolelta.
‒ Asuin pyövelin talossa. Pieniä elämänalkuja murhattiin päivä toisensa jälkeen. Muistan, kuinka nuo tytöt itkivät.
Pahinta oli kuitenkin pelko. Ruumiillinen kuritus oli tuohon aikaan yleistä, ja sijaisäiti teki sen mahdollisimman raa’alla tavalla – lyömällä pientä tyttöä kepillä.
‒ Kärsin edelleen selkäkivuista, jotka johtuvat noista iskuista.
Sota saapui myös etelään ja Renatea pelotti. Myös koulu joutui pommituksen kohteeksi, eikä sinne enää ollut menemistä.
Kaksi vuotta Renate asui sijaisperheessä. Sitten loppui sota ja yhtenä päivänä tyttöä odotti iloinen yllätys – äiti oli ovella.
Renate toivoi, että äiti olisi hakenut hänet pois, mutta äidillä olikin muita suunnitelmia. Hänen oli hankittava rahaa ja oli usein poissa pitkiäkin aikoja työskennellessään maaseudulla eri paikoissa. Sijaisäiti jatkoi edelleen Renaten lyömistä, ja tyttö pyysi itkien äidiltään, että tämä ottaisi hänet mukaansa töihin. Äiti suostui ja niin Renate kulki äitinsä mukana.
Lopulta parivaljakko palasi kotiinsa Kölniin.
‒ Kaupunki oli raunioina ja asuimme pommitetussa talossa. Sisään satoi, eikä talossa ollut mitään lämmitystä. Kaikesta oli pulaa: ei ollut vettä, sähköä tai saippuaa. Kaikki olivat kokeneet menetyksiä, kenenkään perhe ei ollut ehjä sodan jälkeen – me vain olimme menettäneet isäni erityisen traagisella tavalla.
Isän kirjeistä löytyi kaivattuja elämänohjeita
Äiti oli kokenut kovia. Hänessä ei näkynyt surua, vain viha ja katkeruus. Renate oli heikko, eikä koulunkäynnistä tullut mitään. Muut pilkkasivat ja kutsuivat häntä ’likaiseksi juutalaiseksi’.
‒ Vanhempani eivät olleet koskaan sanoneet minulle, että olen juutalainen. Pyysin äitiäni vahvistamaan, että olin kristitty kuten muutkin. Suureksi harmikseni äiti kertoi, että isäni oli juutalainen.
”Olin tullut vihdoinkin kotiin, koko elämäni yhdeksässä matkalaukussa. Matka oli pitkä ja vaikea, mutta tunsin olevani siellä, minne kuuluin.”
Renate oli sairas ja käänne parempaan tapahtui vasta hänen ollessaan 9-vuotias. Hänet lähetettiin Sveitsiin kolmeksi kuukaudeksi toipumaan. Siellä hän tunsi itsensä pitkästä aikaa onnelliseksi ja vapaaksi kirmaillessaan niityillä.
10-vuotiaana Renate palasi kouluun. Alku ei ollut helppo, olihan tytöltä jäänyt monta vuotta välistä. Hän opiskeli kirjanpitoa ja myöhemmin hän hankki myös ompelijan tutkinnon.
Kun Renate tuli täysikäiseksi 21. syntymäpäivänään, antoi äiti hänelle isän lähettämät kirjeet.
‒ Viimeisessä kirjeessään hän antoi minulle elämänohjeita, jotka luin aivan liian myöhään. Isäni oli tarkoittanut, että olisin saanut kirjeet bat mitzvaksi, 12-vuotiaana. Olin äidilleni vihainen. Olisin säästynyt niin monelta, jos olisin noudattanut hänen ohjeitaan, miettii Renate Kaufmann.
Kun Renate alkoi seurustella syyrialaisen pojan kanssa, tuli äiti väliin. Hän ei hyväksynyt arabipoikaa vävyehdokkaaksi.
‒ Lopulta muutin Yhdysvaltoihin, pakoon kaikkea. En koskaan lakannut rakastamasta miestä. Hän kohteli minua aina hyvin.
Uusi alku ilman menneisyyden taakkaa
Uusi alku Yhdysvalloissa ei ollut helppo. Renate joutui opettelemaan uuden kielen ja kulttuurin. Hän elätti itsensä milloin milläkin. Mutta silti elämä tuntui ihanalta.
‒ Minulla ei ollut enää menneisyyden taakkaa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja kohtelivat minua tasavertaisesti. Minun ei tarvinnut kuulla juutalaisvitsejä.
Rakkauselämässä ei Renatella ollut onnea. Hän avioitui ja erosi kolme kertaa. Kaikki aviomiehet kohtelivat häntä huonosti, mutta Renate oli onnellinen tyttärestään, joka syntyi ensimmäisestä avioliitosta. Hän elätti itsensä ja lapsensa milloin milläkin työllä. Lopulta hän opiskeli räätäliksi ja laittoi pystyyn oman ompelimon.
‒ Iso muutos oli uskoontuloni. En ollut koskaan kääntänyt selkää Jumalalle, mutta teini-iässä kapinoin ja ajattelin, että ajattelen hengellisiä asioita joskus myöhemmin. Yhdysvalloissa synnyin uudesti ja liityin messiaaniseen seurakuntaan.
Seurakunnassa Renate sai ystäviä. Siellä hän sai myös sydämelleen Israelin. Hän ymmärsi maan olevan jokaisen juutalaisen koti. Mutta kesti usea kymmen vuosi, että muutto Israeliin tulisi ajankohtaiseksi.
Vuonna 2007 Renate päätti, että oli tullut oikea hetki. Hän kuvitteli, että maahanmuutto olisi yksinkertainen asia, olihan hänen isänsä juutalainen. Renate hankki tarvittavat paperit ja odotti lähtölupaa. Sitä ei koskaan kuitenkaan tullut. Syy oli kristinuskoon kääntyminen.
‒ En ollut koskaan kääntynyt kristityksi. Kävin messiaanisessa seurakunnassa, jossa uskottiin, että Jeesus on Messias. Tämä riitti syyksi evätä maahanmuuttoni.
Renate ei antanut periksi. Hän käytti rahansa lakimiehiin, mutta päätös ei muuttunut. Kunnes vuonna 2009 Renate kuuli Jerusalem Institute of Justicesta. Järjestö auttaa yksityisiä henkilöitä, jotka kokevat vääryyttä ja antaa lakiapua sekä -neuvontaa.
Järjestö vei Renaten tapauksen mediaan. Israelilaisen Channel 2:n iltauutisten ankkuri kertoi iäkkäästä holokaustista selvinneestä naisesta, jonka isä oli tarpeeksi juutalainen joutuakseen keskitysleiriin ja tapettavaksi, mutta hänen tytärtään ei päästetä Israeliin. Sisäasiainministeriön edustaja ilmoitti uutisten jälkeen, että ministeriö tutkisi tapauksen.
Vihdoin kotona
Vuonna 2013 tammikuussa Renate laskeutui Ben Gurionin lentokentälle Tel Avivissa median edustajien vastaanottamana.
‒ Olin tullut vihdoinkin kotiin, koko elämäni yhdeksässä matkalaukussa. Matka oli pitkä ja vaikea, mutta tunsin olevani siellä, minne kuuluin.
Elämä Israelissa ei ollut helppoa ja varsinkin oleskeluluvan hankkiminen sekä muu byrokratia ovat vieneet voimia. Mutta paljon hyvääkin on seurannut muutosta pyhään maahan. Renate on kaksi vuotta sitten avioitunut israelilaisen Seadia Amielin kanssa.
‒ Enpä olisi uskonut tällaista yllätystä vanhoille päivilleni. Olen itse syntynyt vuonna 1937 ja Seadia 1973 eli meillä on 36 vuoden ikäero! Aluksi nauroin ajatukselle, olisinhan voinut olla Seadian äiti. Mutta tunsimme, että tämä oli Herran tahto, emmekä välittäneet mitä ihmiset ajattelivat. Ihailen Seadian rohkeutta, että hän uskalsi ottaa tämän ratkaisun!
Aviopari asuu Jerusalemissa.
‒ Minulle Jerusalem on pyhää maaperää, mutta Jumalan täytyy tehdä vielä paljon työtä tässä maassa. Minä odotan nyt tehtävääni.
Teksti: Ninarose Maoz
Kuvat: Uzi Varon
Kansainvälistä holokaustin uhrien muistopäivää vietetään 27.1. Puna-armeijan joukot vapauttivat Auschwitzin keskitysleirin 27. tammikuuta vuonna 1945 ja löysivät sieltä 7 650 eloonjäänyttä vankia. Leirillä tuhottiin arviolta 1,1–1,5 miljoonaa ihmistä.
Linkkejä holokaustia käsitteleviin sivustoihin (englanniksi):