Mini vogue – kun kielimuuri teki tepposet

Jarmo Hynninen kertoo, miten kielitaidoton nuorimies sai Espanjassa tukkansa kiharalle.

Jarmo Hynninen,
Ecuador

Syntymäpaikkasi?
Heinola.
Millaisissa lähetystehtävissä olet ollut?
Katu- ja nuorisotyössä Espanjassa 1983–1990, Madridissa Asambleas de Dios -seurakunnan pastorina 1990–1997 ja vuosina 1997–2010 Ecuadorissa ketsua-intiaanien parissa seurakuntatyössä ja lukutaitohankkeen koordinaattorina.
Mottosi?
Yhdessä voimme enemmän.
Rakkain raamatunpaikka?
”Ja minä kuulin Herran äänen sanovan: ’Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän puolestamme?’ Minä sanoin: ’Katso, tässä minä olen, lähetä minut’. (Jes. 6:8) Tämä raamatunjae jysähti sisimpään kuullessani saarnan aiheesta vuonna 1968, ja siinä vahvistui kutsu lähetystyöhön.
Mitä lähetystyö on sinulle antanut?
Mahdollisuuden täyttää sen tehtävän, johon olin kutsun saanut.
Mikä jäi erityisesti mieleen tv-kuvauksista?
Kuvaustiimin ammattitaito. Ihailin heidän osaamistaan, joka vei jännityksen pois haastateltavalta.

Teema: Marsua perunoilla

Ketsuat on yhteisnimitys ketsuan kieltä puhuville kansoille Etelä-Amerikassa. Kuuluisimpia ketsuaa puhuneita kansoja lienee 1400-luvulla loistokkaan valtakunnan luoneet inkat, joista myös Ecuadorin ketsua-intiaanit periytyvät.

Inkat viljelivät maissia ja perunaa porrasmaisilla terassiviljelmillä. Laaman ja alpakan avulla kuljetettiin tavaroita toimivaa tieverkostoa pitkin. Myös hallintojärjestelmä oli pitkälle kehittynyt.

Inkavaltio luhistui espanjalaisten valloituksen myötä 1500-luvulla, ja suuri osa kansasta kuoli heidän mukanaan tuomiinsa tauteihin.

Ecuadorin ketsua-intiaanien kulttuuripiirteisiin kuuluvat tänä päivänä oman kielen lisäksi kansanmusiikki andina, intiaanipukeutuminen ja tietysti ruoka. Tyypillinen annos on suomalaisittain eksoottiselta tuntuva papas con cuy, perunaa marsun kanssa.

Intiaaniseurakunnat ovat aktivoituneet jäsentensä kulttuuri-identiteetin vaalimisessa: jumalanpalvelukset järjestetään heille ominaisimmalla tavalla.

Ketsuoitten intiaaniseurakunnat ovat kaupungissa kaksikielisiä ja maaseudulla ketsuankielisiä. Ne ovat varsinaisia perhekirkkoja, joiden tilaisuuksissa ovat mukana kaikki perheen pienimmistä vanhuksiin.

Suurkuoro intiaanikansan äänenä

− Esiintyessäni tunnen samastuvani kansaani, kuvailee ecuadorilainen Maria Cristina Condo.

Hän kuuluu 70-henkiseen ketsua-intiaanien naiskuoroon, joka tulkitsee hengellisiä lauluja omalla kielellään, rytmillään ja perinneasuihin sonnustautuneena.

– Haaveeni oli aina liittyä kuoroon, jossa saisin ilmaista ja kehittää laulunlahjaa, jonka Jumala on minulle antanut, sanoo Maria, joka on Quitossa toimivan intiaaniseurakunta Arbol de Vidan (suom. Elämän puu) jäsen.

– Kuorossa voin ilmaista kiitollisuuden Jumalalle lauluin. Tunnen esiintyessäni iloa, rauhaa ja Jumalan läsnäoloa. Laulaminen merkitsee minulle hyvin paljon, niin kuin koko intiaanikansalle, Maria toteaa.

Ecuadorin inkataustaisten ketsua-intiaanien kansanmusiikki ja rytmit kertovat usein nostalgisesti suruista ja iloista, joita he ovat Andien kansana kokeneet. Hengellisissä lauluissa puhutaan taivaasta ja kaipuusta sinne.

Yhteinen sävel löytyi

Idean intiaaniseurakuntien yhteisen kuoron perustamisesta keksivät Fidan tukeman musiikkikoulun opettajat. Fida motivoi jatkamaan kasanmusiikkiperinteitä hankkimalla koululle instrumentteja.

Seurakuntien yhteistä festivaalia varten kootun naiskuoron esiintymisestä jäänyt hyvä kokemus antoi pontta perustaa kuoro virallisesti. Myös intiaanipastorit innostuivat asiasta ja antoivat hankkeelle siunauksensa.

Festivaalista muotoutui intiaaniseurakuntien vuotuinen musiikkijuhla, jonka järjestävät Quiton ketsua-seurakunnat yhdessä Fidan tukemien musiikkikoulujen kanssa.

– Esiinnymme musiikkifestivaalin lisäksi intiaaniseurakunnissa. Ennen esiintymistä harjoittelemme sanat ulkoa, opiskelemme rytmin musiikkiryhmän säestäessä, käymme läpi äänet ja laulamme yhdessä, Maria kertoo.