Gospel koskettaa

Markku Ollikainen kertoo, millainen Jumala kiinnostaa monijumalaisia japanilaisia.

Markku Ollikainen,
Japani

Syntymäpaikkasi?
Alavus.
Millaisissa lähetystehtävissä olet ollut?
Japanissa vuodesta 1987 evankeliointi-, seurakunta- ja lapsityössä, Japanin helluntailiikkeen edustajakokouksen jäsenenä ja yhteiskunnan tehtävissä.
Mottosi?
Tunne Jumala ja tee Hänet tunnetuksi. Ihmisessä ja ihmisistä koostuvassa yhteisössä kokonaisvaltaisesti muutosta tekevä lähestymistapa. Jokainen avoin ovi on Jumalan mahdollisuus päästä lähelle ihmisiä.
Rakkain raamatunpaikka?
Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista Hänen teoistaan (Psalmi 73:28). Psalminkirjoittajan havainnot hankalasta maailmasta ja sen läpi kulkevan ihmisen vaikeuksista tuntea Jumala ja löytää elämänsä tulevat hyvin esille. Kun on saanut saapua Luoja Jumalan yhteyteen, Häneen, josta kaikki on alkanutkin, voi olla absoluuttisesti onnellisin. Ja kun on jo saapunut sinne, minne on matkalla, ei tarvitse olla menossa minnekään löytääkseen jotakin etsimäänsä.
Mitä lähetystyö on sinulle antanut?
Lähetystyö on antanut rikkaan elämän, jota en tiennyt olevan olemassakaan. En tiedä vieläkään, mikä minusta tulee ”isona”.
Mikä jäi erityisesti mieleen tv-kuvauksista?
Ulkokuvauksia haitannut vesisade, joka pakotti sisälle Lähetysseuran tiloihin. Toivottavasti monet saavat kokea vastaavaa Jumalan johdatusta johonkin ”lähetysseuraan” ja edelleen Jumalan työhön jossakin.

Teema: Vuonna 1950 Japanissa

Tasan kolme kuukautta on vierähtänyt tässä saarivaltakunnassa, jossa nykyisin itä ja länsi ojentavat kättä toisilleen. Eipä minun mieleeni juolahtanut lapsena katsellessani viehättäviä värikuvia Japanin kevään kukkivista kirsikkapuista ja kimonopukuisista naisista sekä lapsista, että joskus tulevaisuudessa joutuisin tuohon kauniiseen maahan Jumalan asioille.

Saavuttuamme tänne toista vuotta Kiinassa oltuamme huomasimme siirtyvämme todella idän ja lännen rajoille, sillä Japanin vapauduttua monituhatvuotisesta keisarinpalvonnastaan on länsi iskenyt leimansa tänne selvästi.

Monet nuoret naiset olivat täydellisesti länsimaalaisesti pukeutuneita, ja aluksi vain siellä täällä näin tuon leveävöisen, avarahihaisen japanilaisen kimonon, jonka kauneutta jo pikkutyttönä ihailin. Puukenkien kopina todisti meidän kuitenkin tulleen Japaniin, ja vähitellen totuimme näkemään mustatukkaisia, kauniita naisia ja miehiä, joitten kieli kiinankieleen verrattuna tuntui monimutkaiselta ja outonuottiselta.

Minne tahansa katseen käänsin, näin pilviähipovia sinertäviä vuoria, jotka valtavina piirtyivät taivasta vasten. Ei enää näkynyt etelän palmu, eikä ilma ollut yhtä hiostavaa. Nopeat luotijunat ja maanalaiset rautatiet yhdistivät pitkiä välimatkoja, ja tuntui tahti näin ”kiinalaistuneesta” ylen kiihkeältä.

Kaikkialla vallitsi suuri ihmistenvilinä. Aivan kuin odotti pääsevänsä vähän rauhallisempaan paikkaan voidakseen hengähtää, mutta myöhemmin havaitsi, ettei tämä yli 80-miljoonainen kansa voi olla kovin ”harvaa” mahtuakseen näille saarille.

Herran armosta saimme ostetuksi oman pienen japanilaismallisen talon ja sitä olemme nyt saaneet kunnostella. Eipä tämä talo suomalaisia rakennusvaatimuksia täytä alkuunsakaan, mutta meille tämä hiostavan kuumuuden jälkeen on kuin lehtimaja. Suurimmat seinäpinta-alat ovat lasia ja väliseinät työnnettäviä pahviovia, ja siksi se näin kesä-aikana on ihanteellinen.

Lattiana on harvan laudoituksen päällä olkia, ei kuitenkaan aivan samassa muodossa kuin entisillä esi-isillämme muutamia vuosikymmeniä sitten Suomessa, vaan tiukasti ja siististi kudottuina parin tuuman paksuisina mattoina.

Japanilainen ei koskaan astu kengät jalassa lattialle, vaan tämä tatami – olkimatto heidän kielellään – toimii vuoteena, ja siksi sen on säilyttävä puhtaana. Kengät riisutaan eteiseen. Lattian kuurauksia ei tarvita. Vähitellen mekin opimme tuota siistiä tapaa, vaikka tosin emme aina muista, että kylpyhuoneessa ja muissa paikoissa on omat tossunsa, joilla joskus tallustamme sisähuoneisiin.

Selkämme ei myöskään ole vielä tottunut moniin syviin kumarruksiin, ja monilukuisiin kohteliaisuuksiin ei jäykkä suomalainen kai koskaan totu.

Varsin kovalle koetukselle joutui kotimme pari viikkoa sitten, jolloin voimakas pyörremyrsky teki valtavia tuhoja tässä merensaaressa. Kirjaimellisesti koko talomme kallisteli moneen suuntaan ja ovet lensivät sisään, ikkunoita pirstoutui ja kattotiiliä tuuli nakkeli maahan.

Vaistomaisesti vetäydyin pariin kertaan oikein kyyryyn ja rukous nousi ”vuorille”. Pieni Marja-Liisakin vuoteessaan risti kätensä, ja hiljaisia huokauksia nousi lapsen rinnastakin Jeesukselle. ”Jakas Jeesus, Jakas Jeesus…” kuulin sieltä koettaessani nostaa kaatuneita ovia paikoilleen.

Arvatkaapas, kuultiinko nuo huokaukset. Totisesti Herra vastasi ja varjeli meidät suuremmilta vahingoilta. Se on armoa ajatellessa, että yli viisituhatta henkilöä joutui kodittomaksi myrskyn tähden Osakassa, kaupungissa, jossa aikaisemmin asuimme.

Olemme saaneet alkaa kokoukset kodissamme. Ihanasti Herra sai n. kuukausi sitten pelastaa ensimmäisen japanilaisen. Hän on kemian opettaja yliopistossa, jonne toivomme myös pian pääsevämme Jeesuksesta todistamaan. Tämä veli toimii tulkkinamme vapaaehtoisesti. Rukoilkaa, että hän saisi monta voittoa Vapahtajalle.

Tämä maa – sen nuoriso – tarvitsee Jeesusta. Monet ylioppilaat ovat viime päivinä tehneet itsemurhan. Synkeätä, mutta totta. ”Elämällä ei ole tarkoitusta, opiskelulla ei päämäärää.”

Ystäväni! Sinun elämälläsi on päämäärä, on tarkoitus. Olet saanut Jeesuksen. Puhuuko Hän sinulle mitään Japanista? Jos olet kuullut kutsun vaalenneille Herran vainioille – lähde! Jos Japani odottaa sinua, tottele näkyäsi! Jos olet esirukoilija, kanna väsymättä tätä miljoonakansaa ja meitä heikkoja Väkevän Herran eteen. Jos olet perheenäiti, muista arkikiireissäsi huokaista Vapahtajalle tämän kansan tarpeista!

Teksti on lyhennelmä Lea Kärnän kirjeestä, joka ilmestyi Ristin Voitossa vuonna 1950.