Dina ei unohda Auschwitzia
Paula Junttila
Kirjoittaja on Fidan Israel- ja juutalaistyön koordinaattori, joka on tehnyt työtä holokaustivanhusten parissa ja kerännyt heidän tarinoitaan.
Ystäväni Dina syntyi Jugoslaviassa Vojvodinan alueella, joka aiemmin oli kuulunut Itävalta-Unkarille. Dina oli perheensä ainoa lapsi ja asui vanhempiensa ja äidinäitinsä kanssa.
Kun saksalaiset valloittivat Unkarin maaliskuussa 1944, myös Vojvodina jäi natsihallinnon alle. Toukokuun loppuun mennessä kaikki alueen juutalaiset oli kuljetettu Auschwitziin.
Dina muistaa, että matka Auschwitziin kesti kolme päivää. Dinan perhe ja kaikki muutkin luulivat, että heidät viedään töihin.
Junavaunussa oli kaksi sankoa: toisessa oli juomavettä ja toinen oli tarkoitettu käymäläksi. Täyteen ahdetussa vaunussa juomavesi loppui kahdessa tunnissa. Myös käymäläsanko täyttyi pian, minkä jälkeen se kaatui lattialle. Olosuhteet junassa olivat kauheat, mutta eivät silti mitään siihen verrattuna, mikä odotti perillä.
Kun junavaunun ovet avattiin perillä Auschwitzissa, 14-vuotias Dina ajatteli saapuneensa helvettiin. SS-miehet seisoivat ulkona haukkuvine koirineen. Ympärillä oli korkeat sähköistetyt piikkilanka-aidat.
Vangit jonottivat neljän saksalaisupseerin edessä. Yksi heistä, Josef Mengele, näytti sormellaan pieniä liikkeitä oikealle ja vasemmalle. Isoäiti joutui vasemmalle – kuolemaan. Dina ja hänen äitinsä ohjattiin oikealle. Isä vietiin miesten puolelle.
Vangit riisuutuivat ja heidän karvansa ajeltiin. Dinan ympärillä oli 1 000–2 000 alastonta naista; hän huusi äitiään. Suihkun jälkeen Dinalle annettiin vaatteet. Ne olivat niin suuret, että niissä pystyi hädin tuskin kulkemaan.
Dina ja hänen äitinsä vietiin leirille C parakkiin numero 23. Samassa parakissa oli tuhat naista. Piinaavassa ahtaudessa kaikille ei riittänyt makuupaikkoja. Vielä tänäkin päivänä Dina tuntee kiitollisuutta omasta sängystä nukkumaan mennessään.
Aamulla vangit komennettiin käymälän kautta nimenhuutoon, joka kesti kaksi, kolmekin tuntia. Vankien täytyi seistä ulkona liikkumatta kylmimmässäkin säässä. Sen jälkeen tarjottiin aamupala: lautasellinen mustaa lientä ja palanen leipää. Seuraava ”ruoka” oli luvassa vasta illalla.
Jos oli viimeisten joukossa, saattoi jäädä kokonaan ilman. Dina muistaa, kuinka hän tuijotti edessään olevia naisia laskien, kuinka monta hörppäystä he söivät ja peläten, ettei hänelle jäisi mitään syötävää.
Parin päivän välein naiset marssitettiin töihin leirin ulkopuolelle. Vangit laihtuivat nopeasti paitsi nälän ja kovan työn, myös ripulin vuoksi. Dinan äiti sairastui, eikä häntä enää lähetetty töihin. Dina kävi iltaisin katsomassa äitiään sairasten vankien nurkkauksessa. Seuraavassa valinnassa äiti joutui kaasukammioon.
Dina lähetettiin toiseen leiriin, jossa hän tapasi tätinsä. Heidät siirrettiin Bergen-Belseniin syyskuussa 1944. Ensin leiri näytti olevan paratiisi verrattuna Auschwitziin. Bergen-Belseniä ympäröi vihreä metsä. Vangit saivat enemmän ruokaa, eikä pitkiä nimenhuutoja pidetty.
Ensivaikutelma oli kuitenkin pettävä. Kun talvi tuli, Dinalla oli vain yksi vaatekerta; takkina toimi ohut huopa. Ruoan määrä väheni vähenemistään. Vangeista tuli heikkoja ja apaattisia. Monet kuolivat nälkään ja lavantautiin. Dina ei käynyt suihkussa yhtään ainoaa kertaa Bergen-Belsenissä seitsemän kuukauden aikana.
Täit kiusasivat vankeja lakkaamatta, mutta jättivät kuolleet rauhaan. Eräänä aamuna Dina huomasi, ettei tädissä enää ollut täitä. Dina jäi jälleen yksin. Samana päivänä, 15.4.1945, vain muutamaa tuntia myöhemmin brittijoukot vapauttivat keskitysleirin. Sotilaat olivat kauhuissaan näkemästään.
Dina vietiin sairaalahoitoon yli kuukaudeksi. Hänelle ja muille toipilaille annettiin pieniä annoksia, koska he eivät olleet syöneet pitkiin aikoihin. Pikkuhiljaa Dina alkoi vahvistua.
Dina tiesi, että äiti oli kuollut, mutta toivoi löytävänsä isänsä elossa. Vasta myöhemmin selvisi, että koko suvusta vain kaksi henkilöä, setä ja serkku, olivat selvinneet holokaustista.
Dina halusi palata kotiin. 25.8.1945 kuorma-autonkuljettaja toi hieman alle 16-vuotiaan tytön takaisin kotitalon lähettyville. Dina muistaa, kuinka hän katsoi ikkunasta sisään ja näki pariskunnan. Hän ymmärsi, ettei koti enää olisi hänen, ja pohti kuumeisesti, mihin voisi mennä.
Dina löysi vanhempiensa serbialaiset ystävät ja kolme päivää myöhemmin äitinsä veljen, joka alkoi huolehtia Dinasta.
Dina meni naimisiin ja muutti joulukuussa 1948 Israeliin. Auschwitzista selvinnyt nainen elää edelleen Israelissa, hänellä on tytärtä ja kuusi lastenlasta. ”Tulimme tänne tuhkasta”, Dina muistuttaa.
Tammikuun 27. päivä vietetään kansainvälistä vainojen uhrien muistopäivää.
