10 senttiä Annikin kädenjäljeltä toiselle
Sain olla mukana Fida Internationalin järjestämällä kummimatkalla Bangladeshiin. Matka oli erityisen koskettava ja mielenkiintoinen. Tutustuimme mm. Uttaran tyttökotiin, Dhakan silloin vielä keskeneräiseen slummikouluun sekä Faridpurin tyttö- ja poikakotiin.
Matkan aikana tutustuimme Dhakan paikallisiin nähtävyyksiin, joita on kuitenkin todella vähän: pari museota ja iso puistoalue. Uimarantoja ja loisteliaita hotellejahan siellä ei vielä ole.
Turistit eivät vielä ole löytäneet Bangladeshia, joten me valkoihoiset olimme suuri ihmetyksen aihe. Pohjoismaalaisia oli sillä hetkellä Dhakan kaupungissa 12 henkilöä. Jotkut lapset alkoivat jopa itkeä, kun näkivät meidät ”kalpeanaamat”. Kun kuljimme kaupungin keskustassa, meitä lähti seuraamaan suuri joukko ihmisiä.
Parin päivän ajan tutustuimme Faridpurissa suomalaisen Annikki Raatikaisen perustamiin tyttö- ja poikakoteihin. Lasten olot olivat kodilla todella hyvät. Kummit tapasivat omia kummilapsiaan ja saivat todeta, että heidän antamansa apu menee varmasti perille.
Lapset olivat hyväkäytöksisiä, siistejä, lahjakkaita, iloisia ja hyvinvoivia. He asuvat kodilla ja opiskelevat päivittäin samoissa tiloissa. Heistä pidetään todella hyvää huolta.
Poikakoti sijaitsi noin puolen kilometrin päässä tyttökodilta. Sinne matkustimme riksakyydillä. Riksakuskin palkka on noin 10 snt/kyyti, joten suurille ansioille tuolla raskaalla työllä ei pääse.
Myös Dhakan slummikoulu oli tutustumisen arvoinen. Kouluhankkeessa Fida on mukana yhdessä Hesburgerin perustajan, Heikki Salmelan kanssa. Slummeista oli tullut koululle päivittäin opiskelemaan jo parisataa lasta, vaikka rakennuksessa oli vasta kaksi kerrosta valmiina. He saavat hyvää opetusta, lämpimän ruoan ja uuden, siistin koulupuvun ja -tarvikkeet.
Tutustuimme luokkatiloihin, opettajiin ja oppilaisiin. Nuorimmat oppilaat olivat hyvin suloisia 5-vuotiaita ja he opiskelivat jo englantia. Usein lapset ovat kuitenkin olosuhteiden pakosta työelämässä mukana jo pienestä pitäen. Kun tähän lisätään kaiken perusturvallisuuden puuttuminen, lasten elämä slummeissa on todella rankkaa.
Tiilitehtaaseen ja sarikangas-kutomoon tutustuessamme saimme omin silmin todeta, kuinka pienet lapset olivat raskaan työn touhussa. Työolosuhteet olivat todella epämukavat; raskaita tiiliä pinotaan erittäin kuumassa lämpötilassa, kankaita kudotaan peltihökkelissä, jossa kärpäset ja itikat vaivaavat.
Kangaspuut ovat maakuopassa ja hienoja kankaita kudotaan hiuksenhienoista langoista vaikeasti pujotellen. En ostanut yhtään kangasta! Tämä näky on päivittäin silmieni edessä.
Bangladeshissa ruoka oli voimakkaasti tulisella currylla maustettua. Kaksi kertaa tanssin ja lauloin chilipapujen vuoksi, mutta nyt ei sitten mausteinenkaan ruoka ole enää niin tulista.
Paikalliset ihmiset ovat kaikesta puutteestaan huolimatta äärettömän ystävällisiä, vieraanvaraisia ja iloisia. He pitävät toisistaan huolta, mikäli suinkin mahdollista. Meitä he kohtelivat kuin kuninkaallisia vaikkemme sitä halunneetkaan.
Kun menimme tutustumaan Faridpurin tyttökotiin, meille tehtiin kunniakuja, huudettiin melkein-suomeksi: ”Tervetulua!”
Sitten tytöt heittelivät kukkien terälehtiä maahan askeliemme alle. Lisäksi saimme todella kauniita kukkakimppuja, joka on paikallisten rakkaudenosoitus toiselle ihmiselle.
Matkakokemus oli unohtumaton ja nyt odottelenkin jännityksellä, minne pääsen lähtemään lyhytaikaiseen työtehtävään; Bangladeshiin, Afrikkaan vai jonnekin, mihin en osaisi edes kuvitella päätyväni.
